Tieto ei kulje tasa-arvoisesti: kuka jää palvelujen ulkopuolelle ja miksi
Tieto työllistymistä tai koulutusta tukevista palveluista ei saavuta kaikkia yhtä lailla. Tietyt ryhmät löytävät palvelujen piiriin toistuvasti, toiset jäävät niiden ulkopuolelle, usein juuri ne joilla tarve olisi suurin. Tässä artikkelissa tarkastellaan miksi näin käy ja mitä se kertoo tiedonsaannin epätasa-arvoisuudesta.
Kaikki eivät saa tietoa samalla tavalla
Yksi asuu pienellä paikkakunnalla jossa ei ole autoa eikä luontevaa paikkaa törmätä uusiin ihmisiin. Toinen käy töissä, hoitaa lapset ja nukkuu, eikä hänellä yksinkertaisesti ole aikaa seurata mitään kanavia. Kolmas ei ole LinkedInissä eikä koe sitä omakseen, koska hän ei ajattele itseään ammatti-identiteetin kautta. Neljäs ei puhu suomea riittävän sujuvasti navigoidakseen suomalaisissa palvelujärjestelmissä. Viides elää ympäristössä jossa kukaan lähipiirissä ei tavoittele samoja asioita, jossa kouluttautuminen tai uralla eteneminen ei yksinkertaisesti ole se mitä ihmiset hänen ympärillään tekevät. Kaikki viisi saattavat tarvita täsmälleen sitä palvelua josta ei ole koskaan kuullut. Tieto ei tavoita heitä, ei siksi etteivät he olisi kiinnostuneita, vaan siksi että tiedon kulkureitti ei yksinkertaisesti kulje heidän arjessaan.
Tieto leviää verkostoja pitkin, ja verkostot ovat rakenteeltaan epätasaisia. Ihminen jonka lähipiirissä on aktiivisia, digitaalisesti orientoituneita ihmisiä saa tiedon nopeasti ja monesta kanavasta. Ihminen jonka verkostot ovat ohuemmat tai jonka arki on muista syistä kuormittuneempi saa saman tiedon myöhemmin, epäselvemmin tai ei lainkaan. Tiedon saavuttaminen edellyttää resursseja: aikaa paneutua, verkostoja joista vihjeitä kantautuu, digitaalisia taitoja navigoida kanavissa ja kykyä tunnistaa tieto omalle elämäntilanteelle relevantiksi. Nämä resurssit jakautuvat väestössä epätasaisesti, ja juuri siksi sama palvelu tavoittaa jotkut tehokkaasti ja toiset ei lainkaan.
Yhteisöt ovat tiedonsaannin solmupisteitä
Epäviralliset yhteisöt, kuten harrastusryhmät, vanhempainverkostot, kielikahvilat ja naistenillat, toimivat arjessa tiedonvälityksen solmukohtina tavalla, jota on vaikea korvata millään muodollisella kanavalla, koska ne ovat paikkoja joissa ihmiset ovat keskenään jo entuudestaan, jakavat kokemuksia luontevasti ja suosittelevat toisilleen asioita arjen kielellä. Luottamus on näissä yhteisöissä jo olemassa, eikä sitä tarvitse erikseen rakentaa jokaista tiedonsiirtoa varten.
Kun tieto palvelusta kulkee tällaisen yhteisön kautta, sen luonne muuttuu olennaisesti: se ei ole enää mainos tai tiedote, vaan vinkki tutulta, ja tämä on merkittävä ero sekä sen kannalta kuka tiedon ylipäätään vastaanottaa että sen kannalta, miten hän siihen suhtautuu ja kuinka todennäköisesti hän sen perusteella toimii. Yhteisöllinen tiedonvälitys tavoittaa myös ryhmiä, joita muut kanavat eivät tavoita, kuten naisia jotka eivät ole aktiivisia ammatillisessa sosiaalisessa mediassa tai jotka muuten jäisivät virallisen viestinnän katveeseen.
Digitaaliset kanavat eivät tavoita kaikkia
Viestintä on siirtynyt voimakkaasti digitaalisiin kanaviin, kuten verkkosivuille, sähköpostilistoille ja LinkedIniin, ja nämä kanavat ovat tehokkaita niille, jotka niitä jo käyttävät aktiivisesti osana arkeaan ja ammatti-identiteettiään. Ongelma on siinä, että juuri nämä aktiiviset käyttäjät ovat usein jo valmiiksi verkostoituneempia, koulutetumpia ja paremmassa asemassa kuin ne, joita palvelut eniten tarvitsisivat, jolloin digitaalinen viestintä vahvistaa olemassa olevaa epätasa-arvoa sen sijaan että kurottaisi sitä umpeen.
Facebook toimii tässä suhteessa usein toisin, koska se on monelle arjen kanava ilman ammatillisia kynnyksiä, ja erityisesti suljetut paikalliset ryhmät, kuten kaupunginosayhteisöt, vanhempainryhmät ja harrastusyhteisöt, voivat olla kanavia joissa tieto leviää luontevasti ihmiseltä ihmiselle ilman institutionaalista välikättä. Silti myös Facebook on väline eikä ratkaisu itsessään, sillä kanavaa tärkeämpää on se, kuka viestin lähettää ja millaisessa suhteessa hän on vastaanottajiin: yhteisöön kuuluva henkilö, jolla on jo olemassa luottamus jäseniin, on arvokkaampi tiedonvälittäjä kuin mikään yksittäinen kanava.
Tärkeä tutkimuskysymys
Palvelujen vaikuttavuutta arvioidaan tyypillisesti kysymällä osallistujilta, miksi he hakeutuivat mukaan ja mitä hyötyä he kokivat saaneensa. Nämä ovat tärkeitä kysymyksiä, mutta ne jättävät rakenteellisesti näkymättömiin sen, mitä ei tapahtunut: ne joita ei tavoitettu eivät ole missään tilastossa, eivät vastaa kyselyihin eivätkä näy loppuraporteissa. Samalla juuri heidän tarinansa olisi usein kaikkein paljastavavin sen suhteen, miten palvelujärjestelmä toimii ja kenelle se tosiasiassa on suunnattu.
Tärkeä mutta harvoin esitetty tutkimuskysymys onkin: miksi tämä ei tavoittanut sinua? Vastaukset tähän kysymykseen eivät löydy osallistujakyselyistä vaan edellyttävät aktiivista etsimistä niiltä, jotka jäivät ulkopuolelle. Se on metodologisesti vaativampaa ja usein myös kalliimpaa kuin perinteinen vaikuttavuusarviointi, mutta se on ainoa tapa saada tietoa siitä, mitä palvelukentässä todella puuttuu ja kenelle palvelut eivät toimi. Tämä näkökulmamuutos on merkittävä, sillä se siirtää huomion onnistumisten dokumentoinnista epäonnistumisten ymmärtämiseen, ja juuri tämä tieto olisi arvokkain palvelujen kehittämisen kannalta. Niin kauan kuin arvioimme vain niitä jotka löysivät perille, kehitämme palveluja, jotka löytyvät entistä paremmin niille jotka jo osaavat etsiä.
Työllisyysalueet ja julkiset palvelut tekevät tärkeää työtä, ja etsivää työtä tehdään. Silti sekään ei yksin pysty rakentamaan henkilökohtaisia luottamussuhteita kaikkiin niihin ihmisiin, joita pitäisi tavoittaa. Kohdentaminen on kuitenkin oppinut tunnistamaan tietynlaisen tarpeen: näkyvän, nimetyn, kategorisoitavan, priorisoidun. Maahanmuuttajat, pitkäaikaistyöttömät, syrjäytymisvaarassa olevat nuoret. Heille on olemassa polkuja, resursseja ja erityistoimia. Mutta ruuhkavuosinainen joka käy töissä, hoitaa lapset ja nukkuu, tai ihminen joka ei ole koskaan mieltänyt itseään palvelujen kohderyhmäksi, ei näyttäydy järjestelmälle apua tarvitsevana. Hän ei ilmesty tilastoihin. Hän vain jää näkemättä.
Yhteisöjä tulee tukea, ei sivuuttaa
Tieto on vasta ensimmäinen este. Toinen este on se, uskaltaako ihminen ajatella että palvelu on tarkoitettu myös hänelle. Ulkopuolisuuden kokemus on sitkeä: jos on tottunut siihen että palvelut, tilat ja mahdollisuudet on rakennettu jotakuta muuta varten, ei pelkkä tiedote tai verkkosivujen kohderyhmäkuvaus riitä muuttamaan sitä tunnetta. Tarvitaan joku joka sanoo ääneen: tämä on sinua varten. Ja sen sanomiseen tarvitaan joku, johon jo luotetaan.
Kolmannen sektorin organisaatiot ja epäviralliset yhteisöt tekevät tätä työtä jo nyt, mutta ilman tunnustusta ja ilman systemaattista tukea. Kun hankkeen myötä syntyy toimiva kontakti johonkin yhteisöön, se yhteys on arvokas pääoma. Käytännössä se ei kuitenkaan säily: projekti päättyy, yhteydet katkeavat ja seuraava toimija aloittaa alusta. Kerrytetty luottamus katoaa yhdessä hankkeen kanssa.
Yhteisöt, joissa ihmiset jo liikkuvat, ovat se infrastruktuuri jonka päälle kestävä tavoittaminen rakentuu. Niiden tukeminen ei ole lisätyötä tai vain pilotointia. Se on edellytys sille, että palvelut ylipäätään toimivat niille joille ne on suunnattu.
Artikkeli perustuu käytännön kokemuksiin naisten työllistymistä tukevan hankkeen toteuttamisesta. Havaintoja on kertynyt sekä osallistujien rekrytoinnista että yhteistyöstä alueellisten verkostojen kanssa.
Valtakunnallinen hanke toteutetaan osana EU:n alue- ja rakennepolitiikan ohjelmaa Uudistuva ja osaava Suomi 2021–2027. ICT-yhteys-hanke on Tulevaisuuden työmarkkinat -koordinaatiohankkeen alahanke ja tärkeä osa työmarkkinoiden kohtaantoa edistävää hankeperhettä.
Hankekoodi: S30902
Toteutus: 1.9.2024 – 31.8.2026
Projektia rahoittavat: Euroopan unioni, Keski-Suomen ELY-keskus ja Software Finland ry.